Kirjoittelin synnytyksestäni toiseen suomenkieliseen blogiini aiemmin, mutta kun tämä nyt on tälläinen mammablogi vallan, niin pistetäänpä tuo synnytystarina tännekin. Sitä tuskin on kukaan kuitenkaan lukenut, en nimittäin ole toista blogiani mainostellut missään sen kummemmin.
Varoituksen sanana sellainen, että synnytyskipuni olivat erittäin kovat ja jos olet nainen ja haluat lapsia mutta kärsit synnytyspelosta kivun takia, niin en välttämättä suosittele lukemaan tätä! Tosin selvisin kivuista ehjin nahoin ja nyt tietysti on sitä mieltä että oli se sen arvoista eikä pahempia traumoja jäänyt, eli siinä mielessä siis positiivinen kertomus. :)
Elettiin siis heinäkuuta 2012. Supistuksia oli tullut jo 17. päivästä alkaen, säännöllisiä, kipeitä ja jatkuvia, mutta missään vaiheessa eivät kuitenkaan koventuneet niin paljoa, että olisin viitsinyt sairaalaan lähteä. 18. päivänä taisin käydä viimeisellä tunnin lenkillä, sen jälkeen supistukset alkoivat olla niin kipeitä ettei lenkkeily enää onnistunut.
Torstaina 19. päivä neuvolakäynnillä neuvolan tätsä sanoi, että pistetään maanantaille seuraava käynti, mutta vauva syntyy mitä suurimmalla todennäköisyydellä viikonlopun aikana eli kyseistä neuvolakäyntiä tuskin enää tarvittaisiin.
Perjantaina 20. päivä supistukset olivat niin kipeitä, että piti aina pysähtyä ja lopettaa puhuminen niiden aikana, mutta tulivat kuitenkin vain 5-10min välein, eli ei vieläkään aihetta lähteä sairaalaan. Soitin kuitenkin iltapäivällä synnytysosastolle ja sanoivat että ottavat kyllä sisään jos sinne menen, mutta ensisynnyttäjällä voi kestää niin pitkään että aika voi käydä tylsäksi jos menen turhan aikaisin.
Päätin jäädä vielä kotiin, isoveljeni perheineen oli käymässä joten oli jopa jotain muuta tekemistä kuin jatkuva lähestyvän synnytyksen ajattelu.
Menin nukkumaan 11-12 aikaan illalla, melkoisen kipeänä mutta sain kuitenkin unta. Puoli neljän aikaan alkoikin sitten tapahtua – heräsin lapsivesien menoon ja niin koviin supistuksiin että lähes kirjaimellisesti järki lähti, en edes tajunnut moneen minuuttiin että mitä tässä pitäis tehdä, istuin vaan sängyn reunalla ihmetellen.
Lopulta sain kuin sainkin itseni alakertaan ja pikkuveljen herätettyä, että nyt tarvis lähteä sairaalalle. Onneksi olin pakannut kaikki sairaalaan mukaan haluamani tavarat jo torstaina, koska olin niin pihalla supistuskivuista etten kyllä tajunnut oikein mistään mitään, ja jos jotain olisi ollut laukusta pois niin olis kyllä unohtunut.
Automatka oli aika tuskainen, kaikki auton tärinät saivat supistukset sattumaan entistä enemmän, ja muutenkin istuma-asento ei tuntunut hyvältä siinä vaiheessa. Oli jännä katsella kaupungilla känniläisiä matkalla kotiinsa perjantai-lauantai aamuyönä kun itse oli matkalla synnyttämään!
Sairaalaan päästyäni kätilö laittoi minut ensin vauvan sydänäänten seurantaan, mikä oli aika ikävää. Supistusten aikana olis mieluiten ollut pystyasennossa ja koittanut keksiä vähän jotain tekemistä, mutta en voinut kuin maata aloillani sängyllä. Tällä välin kätilö oli laittamassa tietojani koneelle, ja seuraili sydänääniä omasta kopistaan.
Vauvan sydänäänet olivat hyvät, ja kun tiedot oli saatu koneelle, kätilö vei minut toiseen huoneeseen, jossa tarkisti kohdunkaulan tilanteen. Olin tässä vaiheessa 4cm auki. Kätilö toi minulle sairaalan vaatekerran ja pyysi vaihtamaan niihin ja odottelemaan hetken kun kätilö käy katsomassa synnytyssalin valmiiksi.
Synnytyssaliin päästyäni sain lihaskipulääkkeen, joka rentoutti hieman. Hengailin pääasiassa yksikseni synnytyssalissa, kätilö kävi välillä kuuntelemassa vointia. Lueskelin kirjaa Kindlellä, söin välipalapatukoita ja join mehua, kuuntelin radiota ja jopa torkahtelin supistuksien välissä – supistukset sattuivat edelleen tosi kovaa, mutta niiden välissä olin niin rentoutunut että onnistuin nukahtelemaan! Kiitos kuulunee tuolle lääkkeelle, joka oli sellaista sopivasti päähän menevää sorttia..
Tuossa vaiheessa olin todella hyvällä tuulella ja innoissani synnytyksestä, vaikka supistukset tekivätkin todella kipeää. Oli kuitenkin ihanaa olla jo synnytyssalissa ja tietää että sen vuorokauden aikana vauva tulisi vihdoinkin syntymään. Olin varma, että ensikertalaisena joudun viettämään sairaalassa vielä monen monta tuntia, mutta toivoin että jospa vauva iltapäivään mennessä syntyisi.
Kello 6:40 kävin vielä vessassa ja sitten kutsuin kätilöä paikalle kun kipulääkkeen vaikutus tuntui menneen ja supistukset kovenivat todella paljon. Viereisessä synnytyssalissa oli toinen synnyttävä äiti, ja huoneidemme välillä oli vessa ja suihkutilat, mutta veikkaan että tuo toinen äitiparka silti kuuli ääneni huoneeseensa asti.
Olin alunperin elätellyt toivoa lääkkeettömästä synnytyksestä, mutta supistuskivut olivat minulla niin uskomattoman kovat, että en pystynyt lääkkeettömyyteen. Pyysin tosiaan jo heti sairaalalle päästyäni jonkinlaista helpotusta, sillä en pystynyt keskittymään mihinkään, eikä rentoutuminen supistusten aikana onnistunut ennen lääkettä. Sen jälkeen kun sen ensimmäisen lääkkeen vaikutus oli lakannut ja supistukset kovenivat, en voinut niiden aikana kuin suunnilleen kiemurrella tuskissani - mikään rauhallisesti hengittely, rentoutuminen, hyvien asioiden ajattelu jne. ei auttanut.
Itselleni siis tuo kipulääkitys oli melkeinpä välttämätön jotenkuten hyvän synnytyskokemuksen takaamiseksi. Vaikka olin toivonut lääkkeetöntä synnytystä, olen erittäin iloinen, että päätin lopulta pyytää kipulääkettä - jos olisin lääkkeettömästi vetänyt tuon synnytyksen läpi, niin siitä ihan varmasti olisi jäänyt kovat traumat, kivut olivat niin kovat lääkkeidenkin kanssa.
En saanut uutta lihaskipulääkettä silloin 6:40, vaan kätilö pyysi siirtymään synnytyssängylle ja laittoi taas vauvan sydänäänien seurantalaitteen kiinni. Tämän jälkeisiä tapahtumia en muista enää kovin tarkasti - ensin olin aivan pihalla kivusta, sen jälkeen ilokaasusta!
Muistan kuitenkin sen verran, että lääkäri ja kätilö joutuivat vallan korottamaan ääntään että saivat mulle mitään asioita perille... :) Ilokaasu ei ensin toiminut kun ilmeisesti koneesta oli joku putki irti, ja ihmettelin vaan että eikö tää nyt toimi ja pelkäsin etten saa mitään helpotusta kipuihin! Mutta onneksi lääkäri ja kätilö huomasivat ettei kaasua tullut laitteesta ja saivat putken kiinni, jolloin laite alkoi toimia.
Ilokaasulla olikin sitten mielenkiintoinen vaikutus... En meinaan muista seuraavista tapahtumista oikein mitään, olin niin pihalla siitä kaasusta! Synnytyskertomuspaperin mukaan olen kuitenkin saanut klo 7:00 kohdunkaulan puudutuksen. Olin tosiaan aivan jossain muissa maailmoissa, ja muistan vain hämärästi miten ikävältä kohdunkaulan puudutus tuntui. Muistan myös että lääkäri totesi että hyvä että laitettiin nyt kun kohta ei olis ollut enää koko kohdunkaulaa mitä puudutella, niin pitkälle oli siis avautuminen edennyt.
Muistikuvat seuraavista hetkistä ovat hyvin hämäriä, sillä multa meni kipujen ja ilokaasun takia kirjaimellisesti taju kankaalle. Viimeinen muistikuva on, että kätilö tai lääkäri sanoi että "sano sitten kun...", mutta lause tosiaan loppui kesken ja siinä vaiheessa menin joillekin muille maille joksikin aikaa :)
Jossain vaiheessa muistan heränneeni tyhjään synnytyssaliin. Tässä vaiheessa alkoi ponnistuttamaan kovasti mutta ketään ei näkynyt missään, mutta olin kuitenkin vielä sen verran pihalla etten tajunnut edes hätääntyä, koitin vaan huudella että onko täällä ketään ja kelailin että no, kai mä tän lapsen saan yksinkin synnytettyä, ponnistan vaan sit kun ponnistuttaa… :D
Tajusin sitten onneks kuitenkin painaa hoitajankutsunappia, ja jälkeenpäin sain kuulla että juuri silloin oli vuoron vaihto ja siksi olin hetken yksin. Kätilö sanoi, että hyvä että painoin nappia, synnytys oli siinä vaiheessa niin lähellä jo ja ponnistaminen alkoi käytännössä heti kun aamuvuoron kätilö pääsi luokseni.
Ponnistusvaihe kestikin sitten vain 9 minuuttia ja sen verran voin siitä sanoa, että oli kyllä sen verran ikävää hommaa että onneksi kesti vain niin vähän aikaa! Monet sanovat että se ponnistusvaihe on helpoin vaihe kun siinä vaiheessa ei enää ole supistuskivut niin kovat, mutta enpä nyt tiedä, mun mielestä se oli aika kamalaa. :D Kätilö oli kuitenkin ihana ja jutteli mut hyvin läpi sen vaiheen, ja jo klo 7:29 poika sitten syntyikin.
Tässä vaiheessa ei ollut enää ollut ilokaasua käytössä, joten olin jo vähän enemmän järjissäni. Kuulin poikani ensimmäisen itkun, ja katselin kun kätilö leikkasi napanuoran ja putsasi poikaa hieman ennen kuin antoi pojan rinnalleni :) Juttelin ja vitsailin kätilön kanssa helpottuneena siitä, että raskaus ja synnytys oli vihdoinkin ohi.
Itselläni ensimmäinen tunne pojan synnyttyä oli lähinnä helpotus, ja vauva oli vielä hieman sellainen vieras tyyppi minulle. Osasin kuitenkin odottaa että näinkin voi käydä, eikä kaikki äidit ole heti onnen huumassa nähtyään vauvansa ensimmäistä kertaa. Vauva oli pieni ja tahmea ja vieras, varsin suloinen mutta ei vielä "oma".
Haluan puhua suoraan näistä tunteista siksi, että ne on ihan normaaleja tuntemuksia ja toivottavasti joku joka tätä lukee ja on kokenut tai tulee kokemaan saman niin tietää että on meitä muitakin joiden suhde vauvaan ei ole ollut "rakkautta ensi silmäyksellä" :)
8:45 kätilö alkoi sitten ommella tikkejä, olin saanut 2. asteen repeämän ja tikkejä tuli kaiken kaikkiaan 5 kahdessa kerroksessa. Kätilö onneksi puudutteli paikat ja pisti ilokaasunkin taas päälle, ja mainitsi että hänen mielestään äidit todelakin saa tässä vaiheessa käyttää ilokaasut ja kaikki mahdolliset avut kun ovat tehneet niin suuren työn synnytyksessä :) Kätilö oli aivan ihana nuori nainen, jonka kanssa oli hauska jutella.
Kello 9:30 olikin sitten ensi-imetyksen aika, ja poika osasi hyvin imeä heti, imuotekin oli ihan oikeanlainen. Imetyksen jälkeen kätilö otti pojan ja vei mitattavaksi. Pojalla oli pituutta 52cm ja painoa 3810g. Kätilö sanoi jo ponnistusvaiheessa mulle, että "tää on pitkä vauva", ja olihan se aika pitkä poika sitten :) Eikä mikään ihan pieni, mutta onneks mulla on leveä lantio ja poika tuli tosi vikkelästi ulos.
Tässä vaiheessa hoitaja toi mulle aamupalaksi leipää ja sen sellaista, ja aamupala maistui ihanalta, olin niin väsynyt ja nälissäni. Sain juoda kahvitkin!
Synnytys oli vetänyt multa niin voimat pois, että en päässyt suihkuun synnytyksen jälkeen. En siis pystynyt seisomaan lainkaan, silmissä alkoi sumeta ja korvissa kohista heti kun nousin vähänkään pystympään. Kätilö sitten auttoi putsaamaan pahimmat pois ja talutti mut toiselle sängylle, jolla mut kuljetettiin sitten osastolle. Heikotus jatkui myös osastolla, enkä saanut mennä yksin edes vessaan - johon en edes autettuna päässyt moneen tuntiin! Kätilöt eivät myöskään voineet esitellä mulle osastoa ja ruuatkin tuotiin sänkyyn, kun olin niin heikkona. Vasta illalla klo 21 uskalsin kävellä pienen matkan käytävällä yksin, sen verran että sain haettua särkylääkettä yötä vasten. En menettänyt mitään suurta määrää verta ja verenpaineetkin oli ihan hyvät mitatessa, niin ei kyllä aavistustakaan mistä moinen heikotus johtui!
Heikotus meni onneksi sitten seuraavaan päivään mennessä suht hyvin ohi, mutta oltiin sairaalassa yhteensä kolme päivää. Etukäteen olin ajatellut että kolme päivää on kamalan pitkä aika, mutta loppujen lopuks oli ihan hyvä että oltiin siellä sen aikaa.
Kaiken kaikkiaan siis virallisten papereiden mukaan synnytyksen kestohan oli 3h 53min, mikä ensikertalaiselle on todella lyhyt aika. Kätilöt ja lääkäri olivat kaikki ihan yhtä yllättyneitä kuin itsekin siitä, että kaikki kävi niin nopeasti. Epiduraalista ei ollut puhettakaan kun sitä ei olisi ehtinyt laittaa, ja hyvä niin, kun en sitä olis halunnutkaan, mutta en tiedä olisinko ollut tarpeeks järjissäni kieltäytymäänkään jos sitä olis ehdotettu. :)
Kuten tekstistä varmaan kävi ilmi, menin synnytykseen ihan yksin, ilman kummempia tukihenkilöitä, mistä olin loppujen lopuksi tosi tyytyväinen. Olin niin kivuissani ettei siinä olis riittänyt aivokapasiteetti toisen ihmisen huomiointiin; yksin ollessa sain keskittyä täysin omaan kroppaani ja tuntemuksiini. Ehkä jos synnytys olis kestänyt tuntikausia pidempään olis voinut kaivata jotakuta viemään ajatuksia kivusta, mutta kaikki tapahtui tosiaan niin nopeasti ettei siinä ehtinyt toisten seuraa kaivata.
Alkuhankaluuksia on riittänyt alun maidon riittämättömyyden kanssa ja vauvan vatsaongelmien takia, mutta nyt synnytyksestä on kulunut reilu viikko ja tuntuu että vihdoinkin alkaa tää elo taas vähän tasaantua. Viikonloppuna oli ensimmäinen yö kun vauva ei herännyt itkien kertaakaan, tähän mennessä joka on saanut useamman tunnin kuluttaa vauvaa hyssytellen. Kyllä osas olla ilonen itkuttomasta yöstä! Sen jälkeen yöt ovatkin olleet lähes täysin itkuttomia. Heräilen toki edelleen syöttämään vauvaa parin tunnin välein (vauva herätteli ähisemällä ja kähisemällä, ei itkulla!), mutta nukutaan samassa sängyssä, joten sain itse jatkaa unia melkeinpä heti kun vauva aloitti ruokailunsa. :)
Synnytyksen jälkeen siinä tokkurassa tuli jo mietittyä etten kyllä enää ikinä halua lapsia, synnytys oli niin ikävää puuhaa. Kummasti vaan mieli on muuttunut sen jälkeen; olihan se aika kamalaa ja teki tosi kipeää, mutta onneksi kesti vain 4 tuntia, ja tuo pieni poika oli kyllä joka hetken arvoinen. :)
 |
| Noin kolmen tunnin ikäinen poika. |
